miten tässä nyt selittäis tän kaiken, noooo..
ensinnäkin tänään sain päähänpiston että siivoon koko kämpän niin hyvin kun pystyn, mutta sitten tuli uusi päähänpisto että vaihdan järjestyksen ihan päikseen. niinhän siinä kävi että iltakahdeksasta iltakymmeneen mä vaihdoin järjestystä ja siivosin. oon oikeestaan ihan sekasin. en oo todellakaan läheskään oma itseni. nykyään mä siivoon joka päivä, ennen mä siivosin hyvällä lykyllä kerran kahessa viikossa sillee jotenkuten. nyt kaiken pitää olla ihan järjestyksessä. oon tavallaan ihan vitun manioissa mut sit kuitenkin oon allapäin, masentunut sekä ahdistunut. no nyt ainakin kämppä kiiltää ja niin edelleen. oon ottanu jo aikoja sitten mun iltalääkkeet, 500mg ketipinor depottia ja tässä mä vielä yritän pitää silmiäni auki. uni on jotenkin pakkopullaa nykyään. kello on siis 23.40 ja otin iltalääkkeet joskus öö ehkä kohta kaks tuntia sitten. mä en halua nukkua ja vielä vähemmän haluan syödä. uni on vähentynyt about puolella ja syöminen jääny ihan olemattomaks. en tiedä mikä mua niinsanotusti vaivaa koska tää kaikki on mulle aivan uutta. tää vauhti ja meno. kaikki menee niin nopeeta ja lujaa. oon ehkä siitäkin ahdistunut plus kovin masentunut esim menneisyyden jutuista ja siitä mitä käyn nyt läpi. tuleeko tästä koskaan noustua ja että jaksanko mä edes ponnistaa ylöspäin? vaikeita asioita käyn läpi pääni sisällä.. todella vaikeita joita en voi tähän kirjoittaa. mutta ensinnäkin mä oon niin paskana etten oo saanu kun peruskoulun käytyä. ollu jo kymmenen vuotta ihan riekaleina. toki on mulla ilonkin hetkiä, mutta tekeekö se musta onnellisen? ja pintapuolelta kaikki voi näyttää todellakin ihan vitun hyvältä, mut se mitä mun pääkoppa sanoo, ei ole onnellisuutta eikä iloa. otan kaiken itelleni, kaiken duunin vastaan mitä mä nyt voin tehdä ja niitä mä häärään päivät pitkät. musaa teen välillä monta biisiä päivässä, mutta yleensä ainakin yhden päivässä jollekin projektille. sekin on lisääntynyt. mulle sanotaan et pitäis syödä ja nukkua, mutta ne tuntuu niin hemmetin vastenmielisiltä teoilta etten kertakaikkiaan edes pysty kunnolla. yritän nyt kuitenkin sen verran kunnioittaa itteeni että yritän ottaa kaiken avun vastaan mitä mulle vaan suinkin annetaan.. mutta helppoo se ei ole, kun ei vaan yksinkertasesti jaksa uskoo parempaan tulevaan. en sano parempaan huomiseen koska huominen, se ei ole parempi. mutta ehkä joskus. no, aika sen näyttää, mutta oon kelannut että "aika on kun aika tulee", koska on mun aikani? niinkun ylipäätänsä mitään? toisinaan sitä haluaa kuolla ihan hirveesti, on ihan toivoton. ja toisinaan sitten juoksee kämppää kaks tuntia ympäri tavarat kainalossa ja siirtelee niitä miten sattuu. mut en mä silti kelaa olevani iloinen vaikka sainkin jotain aikaseks. mä saan paljonkin aikaseks, mutta se ei anna mulle minkään näköstä hyvää tunnetta. vielä jonain päivänä mä palan loppuun asioitteni kanssa. mulla on jo burn out ajattelusta. ajattelen ihan liikaa. niinkun kaikkea, mutta yleensä vaan pahoja asioita. kaikkee julmaa mitä maailmassa on. mitä kun tulee seuraava pettymys tai menetys? mitä mä sitten teen? miten mä sitten jaksan jos en nytkään jaksa? äh.. vaikeeta. onko tässä maailmassa muita joilla samoja oireita? tietenkin tää viittaa kaksisuuntaiseen mutta mulla on myös se epävakaa. jotenkin sitä on vaan ihan pihalla. kelaa ihan liikaa. kelaa kelaa kelaa. pää ei kestä. ajatukset vaihtuu sekunnin välein ja puhe on nopeeta ja semmosta ailahtelevaa. mua nyt tässä kuitenkin tutkitaan koko ajan, mutta toistan itseäni kysymällä:
miten mä jaksan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti